Ovatko itsestäänselvyydet arvottomia? – Osa 3.

Tässä blogisarjassa käsittelen itsestäänselvyyksiä ja niiden eri muotoja työelämässä. Lähtökohtaisesti pidän itsestäänselvyyksiä organisaation (ja yksilön) tuloksellisuuden kannalta yhtenä olennaisimmista huomion kiinnittämisen kohteista.

Tarinan avulla siis eteenpäin. Ritvalla on kiire. Ritva on unohtanut lähettää asiakkaalle tiedoston, jonka perusteella asiakas voi edistää omalta puoleltaan prosessiaan. Aamu on alkanut erittäin tuohtuneen sähköpostiviestin lukemisella. Ritvan sydän hakkaa, korvissa humisee ja putkinäkö tuntuu asettuneen silmien pysyväksi asetukseksi. Asiaa pitäisi saada eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Paljon olisi myös muuta tehtävää – aika ei tunnu koskaan riittävän. Mikään ei koskaan riitä. Tämä ajatus kaappaa Ritvan huomion. Jos teen työni todella hyvin, saan siitä lisää töitä. Ja tämäkään ei riitä, koska vielä pitäisi tehdä enemmän – kikyn viesti on Ritvan mielessä harvinaisen selkeä. Riittämättömyyden tunteen lamaannuttamana Ritva jää tuijottamaan tyhjyyteen.

Viereisessä huoneessa Pekka pelaa miinaharavaa. Pekan to-do –lista on jatkunut jo seitsemännelle post it –lapulle. Pekka tietää, että hänellä on useita erikokoisia, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä työtehtäviä edessä. Ehkä sittenkin vielä yksi peli – eipä muutama minuutti ole koskaan maailmaa kaatanut. Vaikka hallitus näyttäisi olevankin eri mieltä. Pekka on ainakin päättänyt käyttää jok’ikisen kikyminuutin miinaharavan ihmeelliseen maailmaan. Tämän ajatuksen keskeyttää Maija, joka tulee kysymään Pekalta, onko hänen projektinsa tarvitsema dokumentti edistynyt. Pekka vaihtaa pikanäppäimellä excelin miinaharavan päälle ja kertoo Maijalle työskentelevänsä dokumentin parissa paraikaa. Pekka tuntee verenpaineensa nousevan ja pienen putoamisen tunteen vatsanpohjassa – voi kun olisin aloittanut tämän tekemisen aikaisemmin! Olisipa enemmän aikaa. Maijaa turhauttaa Pekan lupaamien toimitusaikojen venyminen. Nämä petetyt lupaukset myös vaikeuttavat Maijan viestintää asiakasrajapintaan. Maija tietää, että jatkossa kyseinen asiakas ei enää tule ostamaan heiltä lisää palveluja. Keskeisimpänä syynä tähän on asiakkaan viestien perusteella aikataulujen pitämättömyys. Maija ihmettelee, mihin kaikki aika valuu – vaikka juuri olemme kikyn kautta saaneet sitä lisää.

Onko aika käsitteenä organisaatioissa päässyt itsestäänselvyyden asemaan? Näkökulmana tässä siis se ajatus, että lisäämällä aikaa saisimme myös lisää aikaiseksi. Mielestäni tämä ei pidä lainkaan paikkansa. Toki on työtehtäviä, jossa aika on keskeinen asia. Esimerkiksi ravintolan ovimies. Hänen tulee olla tietyn aikaa ovella, tai todennäköisesti asiakkaat eivät ole kovinkaan tyytyväisiä. Mutta pitääkö tämä paikkansa kaikissa työtehtävissä? Ei. Ajalla itsessään on hyvin vähän tekemistä aikaansaamisen tai tuottavuuden kanssa. Jos organisaatiossa on henkilö joka saa aikaiseksi 2 tunnissa saman määrän asioita kuin muut organisaation jäsenet kahdeksassa tunnissa, oletusarvona on se, että tämä henkilö pystyy jatkamaan samalla suoritustasolla lopun päivää. Jos hän ei jatka, todetaan että hänellä on liian vähän töitä ja näin suorituskyky laskee. Enemmän ei aina ole enemmän. Vuonna 2015 julkaistun Euroopan työolotutkimuksen mukaan Suomalaiset ovat viikkotunneissa mitattuna Euroopan kärkikastia – vietämme yhdessä Virolaisten ja Liettualaisten kanssa eniten aikaa toimistolla suhteessa muihin EU maihin. Tuntuu välillä siltä, että yhteiskunnassamme halutaan kyllä keskustella ja huolehtia siitä, että kaikki pääsevät tekemään ja antamaan panoksensa. Palautumisesta, ajattelusta ja luovuuden osatekijöistä ei ainakaan liikaa käydä poliittista keskustelua.

Kokemukseni mukaan tämä ajan ja tuottavuuden yhteneväisyyden myytti on osaltaan hyvin vahvasti Suomalaisen kulttuurin tuotoksia. Tunnumme arvostavan näkyvää tekemistä kaikkein eniten. Tämä on ymmärrettävää, onhan täällä ollut jo pidempään talvisin melko kylmä, joten luonnollisesti olemme arvostaneet toimintaa, jolla kylmyyden kokemus on vähentynyt (kiitos insinöörit <3). Keskustelin kerran Hollannista Suomeen muuttaneen esimiehen kanssa. Hän oli tehnyt Hollannissa jo useamman vuoden töitä esimiehenä. Omasta ajattelustaan hän oli oppinut sen, että parhaiten ajatus tuntui kulkevan kävellessä. Kokemusta tukee myös luovuuden tutkimus. Tätä samaa tapaa hän jatkoi myös Suomeen tultuaan. Hän kertoi, kuinka Suomessa hänen ajattelunsa keskeytettiin lähes poikkeuksetta hihasta nykimisellä. ”Ai sulla ei ookkaan mitään kesken, tässä ois tällanen juttu”. Tätä ilmiötä ei esiintynyt Hollannissa lainkaan. Hän päätti tehdä testin: Kävelylle lähtiessään hän otti mukaansa tyhjän A4-paperin. Näin tehdessään hän välttyi kokonaan hihasta vetelyltä – näytti siltä, että hänellä on jotain kesken.